Lyhyt Dokumentti - Uusi Kotimaa ajatuksia

Ensiksi heräsi ajatus siitä, että kaikille eri maahan muuttaville yhteistä on varmasti videolla esiin tullut hukassa oleminen ja kokemus erilaisuudesta. Kuka tahansa ihminen vieraassa paikassa kokee olevansa hukassa ja joutuu opettelemaan maan tai paikkakunnan tavat. Menneisyyden painon kannattelu erottaa pakolaiset maahan muista syistä muuttavista.  Ihminen koostuu kokemuksistaan elämän varrelta. Jos ihminen on traumatisoitunut tai vaikka kokenut syvää epäluottamusta kotimaassaan kuten dokumentin Adelie, on siltä pohjalta paljon raskaampaa alkaa rakentaa uutta. 

Mielestäni kaikki haasteltavat puhuivat todella kauniisti Suomesta. He kuvasivat suomalaisia ihmisiä avuliaiksi ja rauhallisiksi. Lähestulkoon jokainen sanoin haastattelussaan, että Suomessa on turvallista ja rauhallista asua. Monet heistä kuitenkin kokivat hankalaksi suomalaisten hiljaisuuden. Awet kuvasi ettei voi puhua ventovieraille kadulla niin kuin kotimaassaan. Suomalaiset avautuvat hänen mukaansa vasta kun heihin on vähän tutustunut. Delo koki myös vaikeana sosiaalisuuden puutteen, ennen kuin hän oppi kieltä. Hän kuvasi itseään todella puheliaaksi ja sanoi, että oli aluksi vaikeaa kun ei voinut rupatella oikein kenellekään kun ei osannut kieltä. Hän pelkäsi, että muut naureskelevat hänelle, koska ei ymmärtänyt mistä ihmiset puhuivat. Adelie kertoi kuinka erilaista elämä oli ollut pakolaisleirillä. Suomessa isolla todennäköisyydellä et edes tiedä kuka sinulla on naapurina. Pakolaisleirillä naapurit tukeutuivat toisiinsa ja auttoivat toisiaan. Täällä Suomessa kaikki täytyy tehdä Adelien mukaan itse. Tähän ajatukseen kyllä helppo yhtyä. Suomi ei ole kauhean yhteisöllinen paikka asua. Sellainen entisajan talkookulttuuri ja huono-osaisista huolehtiminen on jäänyt suorittamis yhteiskunnan ja individualismin jalkoihin. Vaikka itselläkin on paljon tuttuja ja kavereita, voi täällä välillä tuntea itsensä uskomattoman yksinäiseksi. 

Mieleeni jäi myös Mahdin kertomus siitä, että vaikka hänellä on nyt yhteiskunnallisesti tulkittuna kaikki paremmin ja hän on päässyt vastaanottokeskuksesta omaan asuntoon, hän tuntee olonsa välillä yksinäiseksi. Vastaanottokeskuksessa eläminen oli todella yhteisöllistä ja väkeä oli paljon. Yksin asumiseen siirtymistä olisi tärkeä tukea ja entisen yhteisön välejä ylläpidettävä tietoisesti.  Jääkö nyt yksilön vastuulle löytää uusia ihmisiä ympärilleen kun yhteisöllisestä asumisesta poistutaan omilleen? 

Sykähdyttävintä dokumentissa oli heidän ajatuksensa toiveista. Meille suomalaisille helposti itsestäänselvyytenä pitämämme asiat, jotka ovat hyvinvointiyhteiskunnan peruspilarit, ovat vain toiveita todella monelle maailmassa. Turvallisuus, yhteiskunnan osana oleminen, rauha, perheen jälleen näkeminen ja läheisten hyvinvointi. Jos kysyttäisiin kahdeksalta suomalaiselta heidän toiveistaan, uskoisin että sieltä voisi tulla aika erilaisia vastauksia. Varmasti kaikkia maailman ihmisiä yhdistää toive läheisten hyvinvoinnista, mutta meille se on ehkä enemmän itsestäänselvyys kuin aktiivinen toive. Jokaisen suomalaisen olisikin hyvä katsoa peiliin ja miettiä mitä kaikkea meillä jo onkaan.